European Obama-maniaReveals European Problems

<--

Berliinin ja muunkin Euroopan yli pyyhkäisseen Obama-aallon jälkimainingeissa riittää pohdittavaa. Yhdysvaltain presidentinvaalit ovat tärkeät, mutta suhtautuvatko eurooppalaiset niihin jo ylenpalttisella mielenkiinnolla?

Ensi silmäyksellä Amerikan vaalit ovat suurta viihdettä ja ehdokkaat sen mukaiset. Sekä republikaani John McCain että demokraatti Barack Obama ovat viettäneet eripituiset elämänsä rakentaen presidenttiyden arvoista olemusta ja karismaa.

Eurooppalaisten vaali-innostus johtuu Yhdysvaltain presidentin suuresta vallasta ja sen maailmanlaajuisesta merkityksestä. Hänen valtansa palvelee kuitenkin ensisijaisesti äänestäjiä eli Yhdysvaltain kansaa – ei muuta maailmaa. Demokratiassa asia ei voisi toisin ollakaan.

Yksi syy eurooppalaisten kiinnostukseen on ilmeinen halu muutokseen niin transatlanttisissa suhteissa kuin maailmanpolitiikassakin. Yhteen johtajaan liitetyt toiveet ovat kuitenkin helposti ylimitoitettuja.

Jos Obaman harteille laskettu sankarin viitta häikäisee hohdollaan, niin presidentti George W. Bush puetaan eurooppalaisissa mielikuvissa tummaan kaapuun. Bushin mustavalkoinen maailmankatsomus on ilmeisesti iskostunut eurooppalaisiinkin.

Edellä mainittujen, amerikkalaisperäisten syiden lisäksi vaali-innostuksen takana kummittelee seikka, joka koskee kansanvallan yleistä tilaa Lissabonin sopimuksesta kiistelevässä Euroopassa.

Karismaattiset johtajat eivät enää kuulu eurooppalaiseen todellisuuteen. Milloin viimeksi eurooppalaisella poliitikolla on ollut 200000 kuulijaa, kuten Obamalla Berliinissä?

Mennyt vuosisata opetti eurooppalaiset pelkäämään liian innostavia poliitikkoja. Erityisesti on kavahdettu heidän tapaansa vedota kansallistunteeseen, joka oli ja on Euroopassa voimakkaasti sidoksissa etniseen taustaan.

Karismaattisen poliitikon johtamasta kansanvallasta oli vain lyhyt matka toisen kansan murhaan. Siksi eurooppalaisista voi olla turvallisempaa tuntea poliittista paloa sellaisia johtajia kohtaan, joihin ei edes voi syntyä moraalisesti tai poliittisesti velvoittavaa sidettä.

Eurooppalainen rauhanprojekti – EU sen keskeisimpänä ilmentymänä – on keskittynyt siirtämään poliittista valtaa kauas karismasta ja kansallistunteen palosta. Lakien säätäminen on virkamiehistynyt, ja valtaosa päätöksistä tehdään Brysselissä, jakautumisen partaalla olevan valtion pääkaupungissa.

Belgian ongelmat osoittavat, ettei EU ole hälventänyt etnisyyteen ja kieleen perustuvia jakolinjoja. Pikemminkin se on tarjonnut turvallisen ympäristön erojen korostumisille.

Historia on jättänyt Euroopan nurinkuriseen tilaan. Samalla kun EU on levittänyt demokratian sanomaa ympäristössään, se äänestyttää jäsenvaltioidensa kansoja, kunnes ne ymmärtävät äänestää oikein.

Irlanti saattaa joutua järjestämään Lissabonin sopimuksesta uusintaäänestyksiä niin monta kertaa, että sopimus tulee hyväksytyksi. Kun irlantilaiset ensimmäisessä äänestyksessä hylkäsivät sopimuksen, eurooppalaisjohtajien äänensävyissä kuului huolestuneisuutta ja jopa demokratian halveksuntaa. Kansan tahdonilmauksen ei soisi Euroopan johtajille merkitsevän kriisiä.

Yhdysvalloissa kuunnellaan nyt kansaa. Tulevat presidentinvaalit ovat suuressa määrin Bushin hallinnon kritisointia. Vaalien yhteydessä hallinnon käytännöt – kidutuksesta talouspolitiikkaan – saavat kuulla kunniansa.

Amerikkalaisella aatteella on suuri merkitys korjausliikettä tehtäessä. Jos Yhdysvaltain kansa tuntee ajautuneensa väärälle tielle, se voi turvautua itsenäisyysjulistukseen tai perustuslakiin.

Aate ei ole abstrakti, vaan sen sisällön voi jokainen tarkistaa helposti asiakirjoista. Eikä palvonta lopulta kohdistu poliittisiin johtajiin – vaikka he olisivat kuinka karismaattisia – vaan perustuslakiin ja siihen kirjattuihin arvoihin ja aatteisiin.

Euroopan demokratialla tai pikemminkin demokratioilla ei ole aatteen tuomaa etua. Unionilla on aate rauhasta ja yhteistyöstä, mutta ei kansaa. Sen jäsenvaltioilla on kansa mutta ei aatetta.

Euroopassa valtaan nousevien karismaattisten kansallisten johtajien sanoma pikemminkin jakaa kuin yhdistää maan väestöä. He vetoavat aatteettomaan kansallistunteeseen, joka erottaa esimerkiksi maahanmuuttajia kantaväestöstä. Siten karismaattiseen johtajuuteen liitetään ylevien aatteiden sijaan alkeellinen heimoajattelu.

Obama-ilmiön ja Yhdysvaltain presidentinvaalien suurin anti Euroopalle voisi olla, että huoli eurooppalaisen demokratian tilasta herää.

Erityisesti useiden Euroopan suurten maiden johtajien – Gordon Brownista Silvio Berlusconiin ja Nicolas Sarkozyyn – suosio on vähäistä. Historian valossa maanosamme politiikkaan ei tohdi edes toivoa suurta hurmosta. Silti demokratian hyvinvointi edellyttää ainakin, että kansanvaltaan ja sen käyttäjiin voidaan luottaa. Äänestäjiään kummeksuva demokraattinen edustaja ei ole paljon väärti.

Jotta eurooppalaiset kiinnostuisivat omasta tulevaisuudestaan yhtä paljon kuin Yhdysvaltojen vaaleista, on Euroopan kansojen saatava päättää maanosansa poliittisesta muodosta.

Terrorisminvastainen sota on saanut Yhdysvaltain hallinnon poikkeamaan amerikkalaisista perusarvoista. Toisin kuin amerikkalaisten, eurooppalaisten vaikealle demokratiasuhteelle ei näy onnellista loppua.