A Tale of Two Americas

<--

Koska media on läpeensä liberaali, sen vastapainoksi piti synnyttää konservatiivinen media.

Koska valtamediaan leviää konservatiivien valheita, on pitänyt kehittää liberaaleja mediantarkkailujärjestöjä, kuten Media Matters for America. Ja niiden vastapainoksi vahtikoiria liberaalien toimittajien valheille, kuten Newsbusters.

Moni Amerikassa on ajat sitten lakannut pohtimasta, mikä on totta ja mikä ei.

Totuus on kuopattu, sen tilalle on syntynyt kaksi rinnakkaista totuutta. Ja rinnakkaisten totuuksien sisälle rinnakkaistotuuksien versioita.

Karkeasti ottaen maa on jakautunut kahteen vastakkaiseen tulkintaan totuudesta: liberaaliin ja konservatiiviseen. Poliittisella kentällä liberaali on kallellaan demokraatteihin ja konservatiivi republikaaneihin.

Otetaan esimerkiksi Alaskan kuvernööri Sarah Palin, josta tehtiin yllättäen republikaani John McCainin varapresidenttiehdokas.

Mitä enemmän “liberaali media” tonki Palinin Alaskan aikaisia epäselvyyksiä, sen varmemmaksi kävi joillekin konservatiiveille, että Palinissa on republikaanien tulevaisuus, että hän on uusi Ronald Reagan.

Reaganin kuvaa painettiin kynnysmattoihin, joita myytiin liberaalien kotien edustoille. Samaista Reagania palvotaan jumalana republikaanisessa puolueessa.

Reaganin aika ja vaikkapa häntä edeltänyt Vietnamin sota muistuttavat siitä, että poliittinen kahtiajako on vuosikymmenien tuote. Sen sanotaan vahvistuneen republikaanipresidentti George W. Bushin vuosina, ja internet on antanut lisää tilaa sen ilmaisemiseen.

On vaikea keksiä toista kirjan nimeä, joka paremmin tiivistäisi nykyistä kahtiajakoa kuin Al Frankenin Valheet ja valehtelevat valehtelijat, jotka kertovat niitä – reilu ja tasapainoinen katsaus oikeistoon.

Tai ehkä sittenkin kuvaavampi nimi on Frankenia vihaavan Ann Coulterin kirjalla Jos demokraateilla olisi aivot, he olisivat republikaaneja.

Franken on minnesotalainen entinen tv-koomikko, joka pyrkii ensi tiistain vaaleissa senaattiin. Hänen kirjansa alaotsake viittaa konservatiivisen Fox-kaapelikanavan mainoslauseeseen “rehellinen ja tasapainoinen”, jota pidetään liberaalipiireissä vitsinä.

Miltei kaikelle tuntuu olevan kaksi ääripäätä. Fox-kanavan vastapari on MSNBC. Liberaalille MoveOn.org-järjestölle se on uuskonservatiivien Freedom Watch. Konservatiiviselle The Weekly Standard -viikkolehdelle se on liberaali The Nation -viikkolehti.

Molemmissa ääripäissä ollaan vastapuolen uhreja. Konservatiivisilla radioasemilla valitetaan lisäksi sitä, että Amerikka on liberaalin median, yltiöliberaalien yliopistojen ja ultraliberaalin Hollywoodin saastuttama.

Amerikkalaiset valitsevat median ohella kotinsa oikeamielisistä naapurustoista, mikä on johtanut maan fyysiseenkin mielipidebalkanisoitumiseen.

Presidentinvaaleissa äänet jakautuvat valtakunnallisesti suunnilleen kahtia, mutta lähes puolessa piirikunnista jompikumpi ehdokas saa maanvyörymävoiton.

Bushin vuosina liberaalit ovat valittaneet, kuinka oikeistoradio onnistuu vuodesta toiseen aivopesemään sydänmaat äänestämään “omien etujensa vastaisesti”.

Yhä noin neljännes kansasta ajattelee, että Bush on tehnyt hyvää työtä. Nämä Bushin tukijat eivät todennäköisesti lue The New York Timesia eivätkä katso CNN:ää, vaan ympäröivät itsensä “enemmän omalta tuntuvalla medialla”.

Liberaalien mielestä Bushiin uskovat eivät elä “todellisuuteen perustuvassa yhteisössä”.

Mutta mihin tai kenen todellisuuteen? Irakin sodan alla parhaina pidettyjä sanomalehtiä vietiin kuin pässiä narusta, ja niiden lukijoille syntyi käsitys suuresta joukkotuhoaseiden uhasta.

Hyvin liberaalien leirien suosima radiotähti-kirjailija Amy Goodman ruoskii kirjassaan The Exception to the Rulers The New York Timesia ja muuta valtamediaa siitä, että ne olivat sodan alla Bushin sylikoiria.

Goodman lainaa FAIR-järjestön selvitystä, jossa kerrottiin, että neljällä suurimmalla tv-kanavalla ennen sotaa haastatelluista 393 ihmisestä vain kolme oli tekemisissä sodanvastaisen liikkeen kanssa.

Sodan vastustajiin kuului yltiöliberaaliksi soimattu Barack Obama, josta saattaa tulla uusi presidentti. Se on konservatiiveille kauhistuttava ajatus, mutta oikeiston radioasemille se tietäisi uutta kulta-aikaa; sellaista, jonka Bill Clinton heille 1990-luvulla antoi.